Hei hei vanhat lelut ja leikkipaikat! TOIPUMINEN ON LUOPUMISTA JA LAPSEKSI KASVAMISTA

Toipuminen vaatii kevyesti kerrottuna sen, että elämästä tarvii muuttaa ainoastaan KAIKKI. Tai no, se on ainakin hyvä alku.

Olen useamman suusta kuullut, kuinka helkkarin kova mimmi olin, kun hakeuduin vapaaehtoisesti hoitoon. Se kuulostaa korvaani kummalliselta. Totta on se, ettei minua raahattu väen, valloin ja vastusteluistani huolimatta mihinkään, vaan ihan omin tikkujaloin ylitin A-klinikan kynnyksen ja menin rukoilemaan apua.

Mutta se, että olisin ”vapaaehtoisesti” tuohon ryhtynyt, on vale. Tai ainakin vääristymä.

Kuten olen kertonut, koitin ihan viimeiseen asti KAIKKI MAHDOLLISET KEINOT palauttaa juomiseni ”normaaliksi”. Käänsin jokaisen kiven ja kannon, sanoin sata kertaa lupaan sekä vannon, söin antabusta, ostin salikortteja, keitin kaurapuuroa, vaihdoin miestä, ostin koiria, muutin maisemaa, duuneja, olin psykiatrisella, kävin terapiassa ja vaikka mitä. 

Räpiköin vastavirrassa niin kauan, että voimani alkoivat ehtyä. Pullo pysyi silti kädessä.

Sitten saavutin tilan missä tuumasin, että ammun itseäni mielummin ak-neliseiskalla päähän, kuin elän enää tätä elämää. Ennen kuin etsin rynnäkkökivääriä (mikä olisi ollut muka tyylikkäin loppu kaikelle) päätin kuitenkin katsoa sen viimeisen kortin. Raittiuden. Siitä oli ”vapaaehtoisuus” kaukana. Vaihtoehtoja ei enää ollut. Lähdin hoitoon.

Tämä on ensimmäinen asia elämässäni, minkä olen koskaan ottanut millintarkasti ja tosissaan. 

Päätin tehdä kaikkeni, että onnistuisin, vaikka se vaatisi sitten itsensä nurkkaan maalaamista. Olisin syönyt vaikka hatullisen paskaa aamuisin, jos niin olisi pyydetty. Mä muutin kaiken ja vähempään en tyytynyt. Vähempi ei olisi riittänyt.

Jätin työni, mieheni, kotini, pubini, kaverini, kampaukseni ja kaikki siihen asti oppimani. Tyhjensin muistikorttini ja koitin kasvaa takaisin lapseksi. Vaihdoin lenkkireittiä ja söin eri ruokia. Kävin eri kaupassa ja katselin eri telkkaohjelmia. En sytytellyt kynttilöitä tai tehnyt kanapastaa. Nekin muistuttivat liikaa rieslingistä. Ostin uudet vaatteet ja vaihdoin jopa hajuveteni. Tuoksut toivat minulle vaarallisia tunnemuistoja.

Jätin myös salilla peilailun ja aloin juosta. Radiokin pysyi kiinni, ettei vaan Juha Tapio olisi huutanut ohikiitavää ja saanut mua tanssahtelemaan. Musiikilla oli tapana saatella mut siihen lähtöaulatunnelmaan mikä edelsi aina juomista. Se oli melkein yhtä humalluttavaa kuin itse juominen.

Ympäröin itseni vertaisillani, enkä mennyt lähellekään paikkoja missä on päihteitä. Kuppiloiden sijaan kävin kirjastossa, baaritiskien tilalle löysin heimoneuvoston, ravintolatyön vaihdoin päihdealanopintoihin, juovat kaverit vaihtuivat muihin toipuviin. Festareiden sijaan kävin toisenlaisissa tapahtumissa ja somettamisen sijaan kirjoitin. Jopa reisisaapikkaat vaihtuvat nastakenkiin. Piti muuttaa ihan kaikki.

 Tein myös retkahduksenestosuunnitelman. Sillä nimellä sitä kutsuin. Se oli koneelle järkipäissäni kirjoitettu lista, jonka kaivoin esille aina kun se seitsemäs aalto alkoi huuhtoa ylitseni. Silloin nimittäin, kun kossupatteri humisi korvissa, en voinut kuin pitää kiinni tuolistani ja rukoilla. Pahimpina hetkinä en pystynyt mihinkään järjelliseen ajatteluun. Silloin otin sen listan esille ja aloin autopilotti päällä toteuttamaan sitä kohta kohdalta. Usein pohdinkin, että jos tämä jano ei ole hellittänyt kaikkien näiden toimenpiteiden jälkeen, lähden juomaan. Kohtia oli kaiketi 50. Usein pääsin kohtaan kolme, kun olo oli jo helpompi. 

Toisinaan hoin kuin hukkuva mantraa ”tämäkin menee ohi tämäkin menee ohi” tai muistutin ääneen itselleni, ettei tunteisiin kuole ja raittiuteen ei sekoa. Siltä se nimittäin välillä tuntui, sekoamiselta! Jos taas itsesääli alkoi kiertymään kuristavaksi otteeksi kurkulleni, toruin itseäni ja kerroin, ettei sun tarvi olla yksin. Ylös, ulos ja kaltaistesi pariin, mars! Itsekseen saa ja pitää olla, mutta yksin ei.

Kävin siis heimoneuvostossa harva se ilta, puhuin pitkiä puheluita toisten toipuvien kanssa, palkitsin itseni fazerinalla ja tuijotin nonstoppina Solsidania. Luin naistenlehtiä ja kahmin pantterikarkkeja. Kirjoitin, itkin, huusin ja raivosin. Ravasin A-klinikalla juttelemassa (kiitos vaan maailman paras M) ja koitin liikkua säännöllisesti. Pieni hiki päivässä piti mielihalut kurissa.

Olin saamarin etuoikeutetussa asemassa, etten joutunut palaamaan töihin, vaan sain keskittyä kokonaan toipumiseen. Löysin uusia ihania ihmisiä ja sain hiljalleen vanhoja ystäviä takaisin. Ja niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, jopa koirani alkoi kuunnella minua. Ainakin nakki kädessä.

Elämäni alkoi todella muuttumaan. Minä muutuin. Oliko tämä helppoa? No ei helvetissä! Ei kukaan minulle niin luvannutkaan. Joku sanoikin, ettei tämä ole kusihousujen hommaa… Voin nyökyttää. Tämä vuosi on ollut todellista epämukavuusalueella elämistä, mutta siihen tottuu. Se kasvattaa. Ja sitten kun tämä alkaa muuttua mukavuusalueeksi, olen toivon mukaan valmis haastamaan itseäni lisää…

Vanha heimoneuvostolainen lause sanoo, että nopeasti ei tapahdu kuin juomaan lähteminen. Se on mielestäni lannistava ja jokseenkin harhaanjohtava aate. Mun elämäni muuttui aivan erilaiseksi ja ihan helkkarin nopeasti, kun aloin TOIMIMAAN. Pelkkä kaunopuheisuus ja kivat ajatukset eivät vie pitkälle. Toiminta on taikasana.

Toki pitää muistaa, että vaikka sosiaalisesti ja fyysisesti elämä korjaantui osaltani nopeastikin, on se psyykkinen ja henkinen puoli huomattavasti hitaampaa. Sekaisesta seinäkellosta ei muututa tyyneksi ruusutapetiksi ihan yhdessä yössä. Josko koskaan. Niitä seitsemänsiä aaltoja tulee edelleen ja varmaan aina, joskin laimeammin ja lyhytkestoisemmin.

Tänään asun lähiössä korkotukiasunnossa opiskelijana ja kroonisena persaukisena. Mulla ei ole varaa tehdä juurikaan mitään, mutta voita saan leipäni päälle. Ajan nelijalkaisella navetalla ja pukeuden takkiin, missä ei ole nappeja. Mauritiuksen sijaan makaan apparalla ja Vepsäläisen sijaan tyydyn ihan Ikeaan. Käytettynä. Ja arvatkaa mitä, voin paremmin kuin koskaan. Ei mun mieltäni ole muinoin parantanut range roverit, kattohuoneistot, vuittonit eikä Kustavin huvilat. Nekin on koitettu (kiitosta vaan exälleni).

Raittius tämän tyytyväisyyden on aikaan saanut. 

Tulee varmasti päivä, jolloin voin ajaa turvallisemmalla maasturilla ja asua siten, että mahdollisuus intohimolleni -koirille- aukeaa uudella tavalla. Saan ehkä tuon boerboelin seuraksi sen haaveideni presan (terkkuja vaan Sobresalirin kenneliin), työn (missä pääsen toteuttamaan itseäni) ja ehkä joskus vielä miehenkin (ja tällä kertaa ihan vain yhden). Mutta mikään edellä mainituista ei tule täyttämään tyhjyyttäni.

Mä en ole enää tyhjä. Mä olen ihan fine. Näinkin. 

Elämä kantaa. Uskotteko?

LOPPU.

(kuva, pexels.com)

20 thoughts on “Hei hei vanhat lelut ja leikkipaikat! TOIPUMINEN ON LUOPUMISTA JA LAPSEKSI KASVAMISTA

Add yours

  1. Huh mitä tekstiä. Samaistun samaistun samaistun. Nää sun tekstit on ihan ku omasta suusta. Paremmin artikuloituna vaan. Kiitos!
    T. Nainen 35v/256pvää

    Tykkää

    1. Kiitos Emilia kommentista ja kiva kuulla, että samaistumispintaa löytyy. Eikä ihme! Melkein samoissahan mennään, sekä iän että raittiuden puolesta. Onnittelut sinne 256päivästä!

      Tykkää

  2. Vaikka kovasti mun riippuvuuteni koitti mulle vuosikaudet kuiskia. Että elämä ei kanna. Että minä en kanna. Että ilman riippuvuuteni läsnäoloa minusta ei ole mihinkään. Ja kas. Ilman sitä paskiaista, olen enemmän kuin koskaan.

    Tykkää

    1. Se on juuri näin, eikä ihme. Riippuvuus täyttää lopulta 90pinnaa elämästä ja tottakai sitä miettii, miten käy kun se viedään pois. Mitä tulee tilalle vai tuleeko mitään? Onko elämää pullon tai pelin tuolla puolen…?
      Se on pelottava ajatus alkuun.
      Ja vielä pelottavampaa on se, että ihan heti ei tule mitään tilalle.
      Kuten joku kuvaili, alkutaipale toipumisessa on maalin kuivumisen katselua.
      Se on niin totta.
      Tylsyyden sietämistä, sillä mikään ei hetkeen tunnu miltään.
      Mutta pikkuhiljaa sitä alkaa elämä täyttyä uusista jutuista ja kohta sitä osaa hymyillä. Eikä kauaakaan kun nauru tulee vatsanpohjasta asti😂

      Tykkää

  3. Just näin. Ja mä niin toivon, että siitä tylsyydestä puhuttaisiin enemmän. Että se on normaalia ja että se kestää. Sillä ilman tietoa siitä, syntyy retkahdus. Kun ihminen luulee, että tätä se elämä nyt on. Loppuun saakka, maalin kuivumista.
    Kerron aina ryhmissä ihmisille, että se päivä tulee. Se kun jokin tuntuukin joltain. Ja kun se päivä tulee, ei vanhaan ole paluuta. Se on sit siinä. 😍

    Tykkää

    1. Tästä juuri ajattelin lähiaikoina kirjoittaa! On todella joo totta, että siitä puhutaan turhan vähän. Kiitos vinkistä ja jos tulee mieleen jotain muuta asiaan liittyen, niin laita vaikka viestiä.
      Onneks täällä on maali jo kuivannut😊

      Tykkää

  4. Mä en tiedä uskooko tätä kukaan mutta mun ruokariippuvuus noudattaa ihan näitä samoja kaavoja. On tosi hassua lukea näitä tekstejä ja samaistua niin paljon vaikka mulla on ”vaan” ruokariippuvuus (siksi ’vaan’ koska oikeestihan en oo riippuvainen vaan ainoastaan tyhmä, laiska, heikko, saamaton läski. Joka sattumalta tunnistaa itsessään kaikki nämä samat asiat mistä kirjoitat.).

    Tykkää

    1. Voi eiiih. Kommentoin sulle pitkän tekstin ja tämä paska kadotti sen jonnekin.
      Nyt sitten lyhyestä virsi kaunis, jotta ehdin hommiin ajoissa.
      Kiitos Susanna kommentista ja naulankantaan! Ollaan aiemminkin puhuttu näistä, eikö?

      Mä näen asian siten, että niin sinä, minä kuin vaikka tuttavani Jenna Mäkelä ( http://veikkausiloaelamaan.blogspot.com ) , kärsimme kaikki samasta ongelmasta -addiktiosairaudesta. Meillä sen todentaja eli kohde vai vaihtuu. Sinulle ruoka tuo saman turvallisen sylin minkä minä sain viinasta ja Jenna pelaamisesta. Se tunnemaailma missä möyrimme tämän helvetillisen sairauden kanssa on sama. Itsensäkusettamisen mekanismit ja kielto on sama. Syyt, selittelyt ja perustelut ovat samat. Itseinho, viha ja syyllisyys… Kaikkea tätähän se on ja paljon muuta.

      Joo ja tuo ”syö vähemmän, kuluta enemmän” -heitto kertoo mielestäni vain sen, miten tietämättömiä moni on edelleen, vaikka addiktiosairaus on ollut varmaan koko ihmisyyden ajan olemassa.
      Tässä ei omalla tahdonvoimalla tai vahvalla luonteella tee hevonpeetä. Sitä varmasti sinullakin on kilometrikaupalla. Oletko säkin ollut tuhottoman monella kituuttamisdieetillä, kahminut kaikki laihdutuskirjat ja kurssit, laittanut rahaa ja aikaa jos jonkinmoisiin pussikeittodieetteihin ja yrittänyt, yrittänyt ja yrittänyt?
      Näin voisin uumoilla, jos mietin omaa suhdettani viinaan. Siitä irtirimpuilussa ei ole tahdolla, älyllä tai moraalilla mitään tekoa.

      Mua kiinnostaisi tietää kovasti, millaista tukea, apua, hoitoa sinä olet saanut? Voit laittaa vaikka yksärinä viestin jos et tähän halua kirjoittaa. Aihe on tosi mielenkiintoinen ja kävimme siitä muutaman ruokariippuvaisen kanssa keskusteluakin taannoin ja kuulisin mielelläni lisää sun kokemuksia.

      Kiitos kovasti kommenteista taas Susanna!

      Tykkää

  5. Tukea saan facebookin eräästä ryhmästä jota ylläpitää Myllyhoito. Se on siis nimenomaan ruokariippuvaisille. Jos olisin rikas tai edes hyvin toimeentuleva olisin jo aikapäiviä sitten mennyt hoitoon, niin luja ote tällä taudilla on.

    Mä en ole juurikaan dieetannut tai kuureilla ollut koska en kestä nälkää yhtään. Mä jopa vähän pelkään nälkää. Musta tulee ihan skitso nälissäni, ja lisäksi siihen tosiaan liittyy pelkoa. Esim. ruokamäärän vähentäminen, vaikkapa lounaalla, on mulle tosi vaikeaa koska *pelkään*, että mitä jos jäänkin nälkäiseksi? Otanpa siis vähän vielä. Itse asiassa tätä pelkohommaa en oo aiemmin miettinyt kovin tarkasti. Mihinköhän sekin mahtaa liittyä?

    Mun riippuvuus sai alkunsa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Kukaan ei sitä tunnistanut, ei edes neuvola vaikka tein ne testit ja käytännössä itkin siellä tunnin joka ikinen kerta. Mutta aina terkkarille riitti se kun lopuksi sanoin, että kyllä mä pärjään, kyllä tää tästä. (Oon edelleen hieman katkera hänen ammattitaidottomuudestaan tässä asiassa.) Kärvistelin elämääni seitsemän vuotta; huusin pahaa oloani lapsille, tukehduin syyllisyyteeni, itkin ja illalla olin sohvalla karkkipussin kanssa tv:n ääressä jotta jotenkin pysyisin järjissäni. Syyllisyyteni ja paha oloni oli liian raskas kantaa; ilman ulkoista hyvän olon lähdettä (eli karkkia ja suklaata) olisin varmaan seonnut. Ja tottakai sitä sokeria piti mättää järjettömiä määriä, että se peitti pahan oloni. Kyllähän te tiedätte miten tää toimii.

    Paha olo jatkui kolmen lapsen verran, ja kun nuorin täytti kolme jä hän sekä keskimmäinen lähtivät päiväkotiin ja vanhin kouluun, niin meitsi romahti. Vuoden kävin puhumassa diakonissalla ja edelleen kielsin masennuksen. Olen nuorempana sairastanut yhden masennuksen joka kesti kuusi vuotta. Silloin olin vielä huonommassa hapessa mutta oikeiden lääkkeiden, päiväosaston ja lopulta kolmen vuoden yksityisen psykoterapian jälkeen olin taas kunnossa. Tältä kokemuspohjalta ajattelin sitkeästi, että koska edelleen pääsen sängystä ylös, en itke koko aikaa ja pystyn hoitamaan lapset, en voi olla masentunut. Ensimmäisen paniikkikohtaukseni jälkeen sitten luovutin, kävelin lääkäriin, pyysin masennuslääkkeet ja rauhoittavat sekä lähetteen psyk.polille. Lääkkeet oli heti oikeat, olo tasaantui nopeasti niin että pystyin olemaan ja jo kahden viikon päästä pääsin psykiatrille. Parin kk päästä pääsin aloittamaan terapian joka itseasiassa loppui just viime viikolla 😊 Reilu kaks vuotta terapiaa ja taas on terveen paperit 😄 Ainakin tältä erää.

    Syömiseen en ole kauheesti saanut apua, terapiassa käsittelin muita asioita jotka olivatkin akuutimpia ja tärkeämpiä kokonaisuuden kannalta. Ravintoterapeutilla kävin kerran. Mutta eihän tämä mulla ruokatietoudesta ole kiinni kun puhutaan riippuvuudesta. Kyllä mä tiedän mitkä on ne oikeat vaihtoehdot ruokaan liittyen. En vaan pysty tekemään niitä oikeita päätöksiä.

    A-klinikkaa en ole osannut ajatella omana paikkanani, jotenkin miellän sen päihdepaikaksi ja ajattelen etten ole tervetullut sinne. Tosin mitä sä luulet, oon saman kaupungin tyttöjä kuin sinäkin ja oot siellä käynyt, oiskohan siellä mulle mitään?

    Äskettäin olin omaehtoisella katkolla herkuista 13 päivää. Päivät olivat hitaita, tylsiä ja myös surullisia ja kiukkuisia; miksi en voi olla kuin ”muut”? Miksi en voi ottaa sitä suklaapatukkaa ilman, että se johtaa monen päivän hallitsemattomaan syömiseen?!?! Ja juuri noin siinä taas kävi kun otin juhlissa kakkua; käsistä lähti moneksi päiväksi. Tänään aloitan taas alusta, day 1.

    Tykkää

    1. Kiitos avaavasta tekstistäsi! A-klinikan ajatuksesta ruokariippuvuutta kohtaan en tiedä, mutta kannattaa soittaa sinne aamupäivästä puhelinaikaan. Ne osaavat varmasti kertoa.
      Sen verran utelin, että ainakin minnesotapuolella jotkut hoitolaitokset hoitavat myös ruokariippuvuutta. Toki ne hoidot ovat hintavia, mutta ehkäpä kunta tai jokin muu taho saattaisi semmoisen kustantaa. Kannattaa kysyä.
      Ruokariippuvuus, kuten seksi-ja läheisriippuvuus ovat siitä kinkkisiä juttuja, että noista em. asioista kun ei voi totaalikieltäytyä. Toisaalta taas tiedän, että niitä hoidetaan ihan samalla 12.askeleen toipumisohjelmalla, mikä on käytössä päihdepuolellakin. Ja se toimii!
      Voimia avun, tuen ja jeesin etsimiseen! Ei varmasti helppo tie, mutta älä luovuta. ❤

      Tykkää

  6. Vau! Nyt on pakko nostaa hattua sulle, varmasti ensimmäinen kerta elämässäni (ei tää vieläkään ihan helppoa oo.. 😉 ) Rohkeahan sä oot ollu aina, omalla tavallas. Nyt kuorit sen paskan päältä pois niin sieltä alta voi löytyä vaikka mitä. Kirjottaahan sä oot osannu aina, hyvä ettei se taito hävinny viemäriin tuhansien ja tuhansien viinan täyteisten ulosteiden myötä. Päivä kerrallaan kohti parempaa ja ihan vilpittömästi tsemppiä koitokseen!

    Tykkää

    1. Hahahha😂
      Kiitos kommentistasi Miss J!
      Eipä tässä elämässä ihan kamalasti ole pystynyt hattua nostattavia juttuja tekemään, tuolla kun on sairaana painanut niin, ettei ole tissejään pidemmälle kyennyt näkemään.
      En mä juovanakaan aikana ihan alati paha ollut. Mutta kyllä se katuminä alkoi jyräämään sen Janitan jalkoihinsa jo aika varhaisessa vaiheessa.
      Sipulin kuorinta jatkunee ja kiitos tsempeistä (ja rohkeudesta nostaa hattua vaikka, kuten sanoit, se ei ihan helppoa olekaan). ❤️😊

      Tykkää

  7. Teksteissä on paljon sellaista mitkä voisin poimia omastakin elämästä vaikka alkoholi ei olekkaan ongelma…muuten kuin niinä harvoina kuoleman aamuina. Ja haluan nostaa hattua siitä että olet itse tajunnut ongelmasi ja tehnyt asian eteen jotain.
    Ei se auta jos joku väkisin sinne katkolle vie, sen tarvitsee lähteä itsestä. Ei auta vaikka kymmenen kertaa sut sinne väkisin kannetaan, lopputulos ei kanna pitkälle.
    Hieman katkeranakin näitä tekstejä luen, miksi isäni ei tehnyt ja ajatellut samoin?
    Alkoholismi on kavala sairaus ja se ei katso keneen se iskee. Ja se vie lopulta kaiken, aivan kaiken. Moni ajattelee että alkoholisi on se pena joka paskasissa vaatteissa koluaa roskiksia tyhjien tölkkien toivossa siinä ässän kupeessa tai se torilla leijona pullo kädessä istuva mölisevä resunen vanha mies. Ei, se voi olla ketä vain, mutta siitä lopulta tulee se ”resuinen vanha mies” jos ei asialle mitään tee.
    Ja se voi viedä sen kaiken nopeastikkin.
    Moni ei myöskään ymmärrä että mitä alkoholisimi on, varsinkin niiden läheisten on vaikea ymmärtää miksi ei vain laita sitä korkkia kiinni.
    Menetin oman isäni tuolle sairaudelle vain 7 vuodessa ja se vei isältäni kaiken. Yrityksen, rahat ja lopulta hengen. Yritin taistella isäni rinnalla antamatta periksi, ja ei en kertaakaan vienyt katkolle tai kaatanut viinoja lavuaarista, muut perheen jäsenet kyllä. Ja lopulta taistelimmekin isän kanssa kaksin.
    Toivon sulle niitä onnistumisia ja haluan nostaa hattua sulle. Ja muista että sä pystyt siihen, nyt ja tulevaisuudessa, älä anna periksi ♥

    Tykkää

    1. Katko aniharvoin ketään auttakaan, se toimii eräänlaisena välieteisenä, josta jatkumo on joko kuntoutukseen tai takaisin samaan päihdehelvettiin. On toki varmaan ihmisiä, jotka ovat katkon avulla raitustunut. En tosin tunne yhtäkään. Usein siihen tueksi tarvitaan ainakin vertsiryhmät.

      Mä en ole ollut itse katkolla koskaan, vaan menin suoraan kuntoutukseen. Mutta ymmärrän mitä ajat takaa.
      Tosin muutoin kun yleisesti luullaan, motivaatio hoidon alussa ei takaa hoidon lopputulosta.
      Toden totta, jos sen juopon saa vaan autoon ja ajettua kahtasataa hoitopaikkaan, saattanee se ulkoinen motivaattori (tässä tapauksessa pakko) muuttua sisäiseksi (omaksi haluksi). Yhtälailla tunnen tunnen retkahtaneita henkilöitä niin pakotettujen potilaiden kuin omasta halusta sisäänkävelleiden joukosta.

      Usein jopa uumoillaan, että niillä paskahousupenoilla saattaa mahikset olla jopa paremmatkin raittiuteen kuin kuohuviinikokkareista kuntoutukseen tulevilla. Ainakin POHJA on varmasti löytynyt.

      Toisaalta tuo oman pohjankin löytyminen on metka juttu.
      Siinä ei voi vertailla kuka on juonut ja kuinka paljon. Oli mullakin vieressä ihmisiä, jotka taatusti olivat ulkopuolisten seikkojen puitteissa vielä kurjemmassa jiirissä kuin itse olin.
      Toisaalta taas kun tajusin lakata sen ”enemmän juoppojen” etsimisen tai oman juomisen oikeuttamisen ”koska toikin juo”, alkoi oma pohja löytyä. Kun keskityin vain omaan ongelmaani, tajusin yhden tärkeimmän asian: TÄMÄN ALEMMAKSI MINÄ EN OLE ENÄÄ VALMIS MENEMÄÄN. Piste. Mun psyyke ei kestänyt enää sitä sekoittamista. Ei mitenkään.
      Se oli mun pohjani, huolimatta siitä, että nämä penat joi osa omastaankin läpi.

      Alkoholismin yksi osio on rappioalkoholismi, ja niitä on verrattaen tosi vähän kaikkiin sairastuneisiin nähdä.
      Suuri osa tuonne kuntoutuspuolellekin tulevista on edelleen työelämässä. Heillä on autot, talot ja vielä jotakuinkin perheetkin. Mitään noista tosin ei kukaan kykene säilyttämään, jos sairautta ei saada katkeamaan.
      Sinä olet valitettavasti joutunut sen vierestä ilmeisemmin todistamaan. Otan osaa ❤
      Olen menettänyt myös läheisiäni tälle sairaudelle, enkä itse ajatellut olla seuraava.
      Mistään ei koskaan tiedä, mutta toivon ja teen kaikkeni että pysyisin näissä 🙂 Kiitos kannutuksesta ❤

      Tykkää

  8. Pohjakosketuksen ajatus on mielenkiintoinen. Ja tietyllä tapaa vaarallinen. Jos ajattelemme, että vain pohjakosketuksen kautta löytyy avain toipumiseen, niin kerromme samalla addiktion pyörteissä pyörivälle, että sinä et vaan ole vielä tarpeeksi pohjalla. Käytän itse sanaa motivaatiokriisi tai motivoiva havahtuminen. Lähinnä tietysti oman kokemuksen vuoksi. En minä lopettanut pelaamista pohjalla. Jos pohjakosketusta peliuraltani hakee, niin se varmasti on hetki teho-osastolla, paskat housuissa itsemurhayrityksen jälkeen. 170 000 €n rikoksella hankitut läheisten velat niskassa. Se, jos mikä oli pohjakosketus. Mutta en minä pelaamista jättänyt. En osannut. En osannut haluta itselleni mitään muuta; mitään hyvää. Minun toipumiseni taustalla oli motivoiva kriisi; motivoiva havahtuminen. Kolmen eri sattumuksen summa, jossa jokaisessa näin sen, että minä olen arvokas ja että minussa on jotain rakastettavaa. Halusin tietää itsekin, mitä rakastettavaa muut minussa näkevät.

    Tykkää

    1. Kiito Jenna! Ymmärrän mitä haet takaa.
      Mulle pohja tarkoittaa tilaa, missä olin henkisesti niin helvetin loppu, etten ollut valmis jatkamaan sen hetkistä elämää enää sekuntiakaan.
      Rehellisesti, mä en kyllä miettinyt mitään rakkauteen viittaavaakaan siinä pisteessä.
      Halusin vaan pois siitä kaikesta.

      Sitä taas edelsi hetki, kun olin jo luovuttanut. ”Näin tää nyt meni ja tämmönen musta tuli”.
      Sitä kesti varmaan vuoden… join, join ja join. Samalla hoin, että olen alkkis ja en voi sille mitään…ja join vähän lisää…

      Ja sitten tapahtui jotain.
      Tuli joku viimeisten voimien rutistus; entä jos sittenkin? Olisko mun oikeesti mahdollista päästä tästä kaikesta paskasta eroon…?
      Sitä ajatusta kypsytellessäni ehti sattua ja tapahtua…
      Muutama ikävä juttu, jotka lopulta löivät naulan arkkuun.
      ”Nyt tää loppuu tai elämä loppuu”

      Ei mullakaan tullut pohja vastaan silloin, kun kaikki ulkoiset tekijät olisivat antaneet odottaa.
      Ei mun pohjani ollut perheen hajoaminen, läheisen päihdekuolema, ei työpaikkojen menetykset, ei mielisairaala, ei taloudellinen rappio, ei virkavallan väliintulo tai mikään sekoiluntäyteinen ajanjakso. Ei vaikka oma henki meinasi mennä muutamasti.
      Mä pidin kädet vaan ilmassa, huusin hälläväliä ja koitin olla tuntematta mitään.
      Samaistun ajatukseesi täysin; en mielestäni ansainnut edes mitään.

      Pohja tuli vasta vuosia myöhemmin.
      Sitten kun ne kädet ei ollut enää ilmassa ja olin kadonnut katukuvasta. Eristäytynyt.
      Elämä ajoi pisteeseen, että ei ollut enää kuin yksi vaihtoehto jatkaa…

      Näistäkään juhlista en osannut lähteä silloin kun hauskuus on ylimmillään..

      Siinä on ollut suojelusenkelillä duunia pysyä perässä…😊

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: