MAALIN KUIVUMISTA JA KUOLLEITA PERHOSIA VATSASSA

Elämä ei voi olla täyttä ilman viinaa. Mieli muuttuu pitkäksi marraskuuksi ja kupliva nauru kaikuu enää tyhjissä kuohuviinilaseissa. Tylsää! Todella hajuttoman, mauttoman ja mattivanhasmaisen tylsää. Tasapaksua makaroonilaattikkoelämää ilman mitään isoja fiiliksiä. Semmosta lobotomista ja monotonista kuoleman odottelua. Mutta tätä tämä nyt on, kun menin kerta itseni tällä tavalla sairastuttamaan.

Nuo olivat päällimäiset aatokseni, kun aloin elää ilman päihteitä. Elämä tulisi olemaan täysin tunnetasolla vajavaista, enkä ehkä enää koskaan kokisi mitään kivaa, mutta olin hyväksynyt sen seikan. Valmistauduin raittiuteen kuin Raatteentielle, enkä odottanut saavani mitään ilmaiseksi. En odottanut saavani mitään. 

Vertasin usein itseäni invalidiksi. Että jos vaikkapa joku halvaantuu ja menettää kyvyn kävellä, niin ei hänkään asiaa loputtomiin sure, vaan jatkaa niillä ehdoilla, mitkä elämä sanelee.

Hieman itseänikin ihmetyttää tänä päivänä tuo vertaus, mutta se kaiketi kuvastaa vain sitä, miten jumalattoman tärkeä asia alkoholi oli ollut minulle 20 vuotta. Se oli melkein tärkeämpi kuin kävelykyni. En osannut muuta maailmaa kuin ravintolamaailman. Se kulttuuri oli kasvanut yhtä luonnolliseksi osaksi minua kuin kykyni kävellä. Olin elänyt juhlasta toiseen teinistä asti ja oppinut siihen, että arki on aivan paskaa ja sitten vasta ”viihdytään” kun on pullo kourassa. Ilman pulloa minkään ei kuuluisi tuntuakaan miltään.

Ja valehtelisin jos väittäisin, ettei raitistuminen aika ajoin ollut yhtä tylsyydellä kiduttamista. Oli todellakin hetkiä, kun elämä tuntui maalin kuivumisen katselulta. Hetkiä, kun mikään ei tuntunut miltään.

Olin rikkonut aivokemiaani useita vuosia buustamalla mielihyvähormonien tuotantoa päihteillä ja pääni palkitsemisjärjestelmä oli aivan päälaellaan. Kun aivot ovat olleet vuosikaudet vuoristoradassa, ei pihakeinun pikkuvauhdit oikein vatsanpohjasta ottaneet.

Pitkistä pileistä palautuminen vaatii aikaa.

Raittiuden jälkeinen masennus ja muutama muu tohtori Googlen diagnosoima sairaus

Muistan kun kahden kuukauden juomattomuuden kohdalla kilautin K-kaupan edestä äidilleni ja huusin tuskaani.

-Mä ole sitten vittu tasan vuoden juomatta ja se saa riittää! Tää on paskinta koskaan! Mua on huijattu mukaan johonkin myllyhoitolaiseen ihmiskokeeseen ja nyt en kehtaa edes kaljalle mennä. Elämä on ihan paskaa, mä olen kuudetta viikkoa kuumeessa, selkään sattuu ja sielua särkee!

Äitini mutisi jotain Eiffel-tornista, Pariisista ja Dom Perignonista, mutten kuullut mitä, kun viha humisi korvissa ja tanssimusiikki maistui suussa. Olin äärimmäisen kuivassa humalassa.

Muutama viikko myöhemmin makasin kotona ja tein koneella masennustestejä. Jokaisen tulos tuomitsi mut hyppäämään katolta. Keskivaikea masennus, masennus-masennus, sekamuotoinen masennus, kevätmasennus ja mitä vielä…Nonni! Ton ne perkeleet mulle sitten tekivät. Mun elämän piti muuttua balettitanssiksi eikä kiinalaiseksi kidutusnäytelmäksi. Olin haastamassa oikeuteen kaikkia kuntoutuspaikastani päihdetyöntekijääni ja soitin muutamalla exälleni kertoakseni mitä paskakasoja hekin olivat, kun olivat jotenkin ja jollain tavalla muka syyllisiä tilanteeseeni. Pakkojuottaneet varmaan mua?

Menin myös heimoneuvostoon räkäräyhäämään mitä tervaa tämä toipuminen on ja kiehuin kateellisena 80-vuotiaalle mummolleni, jolla oli viriilimpi ja värikkäämpi elämä kuin minulla. Toistin toistamiseen, että elämä on hiton t y l s ä ä, ja jos joku ei ymmärtänyt, huusin kovempaa! T Y L S Ä Ä!!!

Pahinta paskaa oli pääsiäinen. Olin istunut ”yksin tyhmässä asunnossa, tyhmällä sohvalla ja katsonut tyhmää televisoo” noin kolme päivää. Itkin vuorotellen kauhusta ja surusta, enkä saanut kiinni mistään. Pyhien aikana sain yhden puhelun ja senkin vankilasta.

-Käytiin jätkien kaa reenamassa ja kauppa-autolta hakeen makkaraa. Me laitetaan toi rantasauna tosta Saimaan rannalta tulille ja istutaan iltaa nuotiolla. Tää lusiminen on ihan perseestä! kaverini manasi ja mä purskahin itkuun.

Olisin halunnut vankilaan!

Kolmen kuukauden kriisi

Kaikki muu oli sileää kuin satasen suora, mutta pää meni aivan kärrynpyörää. Mä kuvittelin, että kun lopettaisin juomisen, olisin heti tyyni, zen ja äiti Teresa. Sen sijaan käyttäydyin kuin punkkari kiljuhumalassa ja oksentelin pahaa oloani läheisteni päälle. Toki näiden sairaskohtausten välissä oli rauhallisempaa. Onnellistakin. Ihanaa. Ja aika tylsää.

Mä oikeasti ajattelin etten naura enää koskaan. Luulin, ettei ne nousuhumalan aikaansaamat perhoset enää koskaan lepattaisi vatsassa. Etten enää koskaan olisi mistään niin innoissani, että saisin mahani löysälle ja menettäisin ruokahaluni. Ettei mikään enää pirskahtelisi. Kaljan lisäksi kuvittelin konmarittaneeni kokonaan onnenikin…

Mutta sainpa taas olla väärässä. (Miten monessa asiassa olinkaan.) Kyllä mä osaan nauraa. Olen taas alkanut oppimaan. Pientä höhötystä, mikä on jo muutamasti muuttunut vatsan puolelta pulppuavaksi rummutukseksi. En höhötä usein, mutta hiljaa harjoitellen.

Perhosetkin ovat kuoriutuneet. Saan pienistä jutuista kiksejä. Uusi huuhteluaine tai huulipuna. Liian pitkä suihku, tuotantokausi Luottomiestä, vanha ystävä iltateellä, hyvin istuvat farkut, ihastuminen… Pihakeinun vauhdit alkaa taas ottamaan vatsanpohjasta. Tänään olen ollut tuhottoman onnellinen siitä, että pyykitupa on vapaa, mulla on vapaa ja mä olen vapaa.

Mutta myönnettäköön, ettei semmosta hypomaanista ”jesjesjes kädet ilmaan ja kaikki rahat tähän iltaan” -oloa ole tullut. Ei ainakaan vielä. En tiedä tuleeko sitä koskaan vai oliko sekin vaan sairauden tuomaa harhaa? Ehkä jos rakastuu? Ehkä…Rakastumiselle erittäin suuri ehkä.


Hulluus tuntuu selväänkin hauliin

Lopuksi jaan teille kolmen kuukauden #soberin kohdilla rustaamani tuskan värittämän tekstin. Tästä ilmenee hienosti, millaisissa ajatuskeloissa alkoholisti pyörii sillon kun kova vastatuuli puhaltaa. Tuossa on kaikki retkahdusprosessin tekijät paikoillaan. Yksinäisyys, katkeruus, viha, itsesääli, eristäytyminen, vertaistuettomuus, syyttäminen, kevät, juomakelat, kuivanappailu, negatiivisuus ja itseinho. Huomaa, että helppoa ei aina ole, mutta erävoitto tostakin olosta lopulta tuli. Tämäkin meni ohi.


  Huhtikuu (#sober 2kk 28p)

” Vittu mitä paskaa. Päihteettä edelleen. Väsymys taltutettu ja alan olla energiatasoiltani tavallinen itseni. Olen jostain syystä vihanenkin just tällä hetkellä. Kaikille. Itselleni. Maailmalle.

Eka jauhetaan ja jauhetaan, miten pitää opetella pyytään apua. Ja sitten kun sitä nöyrin mielin harjottelee arasti pyytään, niin ei sitä tulekaan ja taas muistaa miksi on muinoin lakannut yrittämästä.

Yksikin mukaystävä tai muu mulkunnuppi sanoo mulle vielä kerrankin, että oon sun tukena niin tukehdutan sen omiin sanoihinsa. Toi tarkoitti siis raittiilla kielellä, että olen tosi surullinen ja koen jääneeni tän toipumisen kanssa lopun kaiken yksin. 

Yritän koko ajan pitää itseni kasassa, jotten vajoaisi sinne itsesääliin ja samalla mietin, että mitä on itsesääli. En salli itseni surra enkä taida uskaltaakaan. Vihaa on niin paljon helpompi tuntea kuin surua. On niin paljon helpompi haistattaa koko maailmalle ja laittaa ihmisiä estolistalle, kun kertoa että on yksin ja peloissaan… Emmätiiä…

Melko paska pääsiäinen. Lasken vaan tunteja, että tää olis ohi. Tosi tosi tosi negatiivinen asenne asioita kohtaan. Oon käynyt ryhmissäkin, mutta tuntuu ettei nekään nyt jaksa kannatella. Mulla on niin ikävä mun kavereita, mutta ne kaikki on ottanut kevätaurinkoa kalja kädessä kukin tahoillaan. Isossa ja iloisessa porukassa, nauranut ja juonut, halaillut ja tanssinut. Mä olen istunut tällä halpissohvalla nettiä selaten ja yksin kaikki illat. No on mulla koira ollut kaverina. Piristääkin ihan hitosti.

Tullut semmosia ajatuksia, että tää elämä on tipatta vielä kaameempaa kuin juovaan aikaan. Että saisin tän surusuihkun samantien seis, kun kihartasin tukkani ja meikkaisin naamani ja lähtisin sinne missä ne kaikki muutkin on. Missä mun elämäni on. Että mitä helvetin pelleilyä tämä mun raittiussekoiluni nyt oikeen on… 

Kukaan edes vastaa puhelimeen, kun ne on juomassa. Ja ne muutamat toipujat jotka tunnen, ei vastaa nekään. Ihan yksin läpisodittava taistelu tää näköjään on… Ennen mua auttoi edes pullo… Vittu… Että tämmösissä tunnelmissa tällä kertaa… Kiitos raittiista päivästä silti… -J- ”

Että semmosta… Tästä nähdään, että korkin kiinni vääntäminen vaatii välillä amalgaamien paukkumista. Noissa hetkissä se ottaa kovaa kiinni ja ravistelee. Mä selvisin tuosta pääsiäisestä vaikka aika vaarallisilla vesillä soudinkin…

Pitää sairastaa selvään hauliin, jotta voi toipua. Selvässä haulissa se sairaus vasta alkaa tuntumaankin.

LOPPU.

10 thoughts on “MAALIN KUIVUMISTA JA KUOLLEITA PERHOSIA VATSASSA

Add yours

  1. Maalin kuivumista. Sitä se saatana on. Ja kun miettii näin jälkikäteen, terveillä aivoilla, niin on vaikea saada kiinni siitä. Ihan tavallista elämäähän se oli. Sitä mitä se on tänäänkin. Sitä mikä tuntuu tänään just oikeelta ja hyvältä. Minulta.

    Toipumista on niin helvetin vaikea selittää. Kun ei oikein itsekään osaa sanoa, että minä päivänä se tapahtui- se että elämä alkoi tuntumaan. Olis helpompaa sanoa, että tammikuun 3.päivä Jumala ilmestyi eteen ja siitä päivästä saakka kaikki oli selvää. Mut kun ei. Ei ollu jumalallista heräämistä. Yhtenä aamuna ei vaan sattunut enää niin paljon. Ja sitä seurasi muita päiviä- kivuttomia ja vitutuksettomia. Yhtenä aamuna sitä vaan huomasi, että ei ahdista.

    Ja nyt siitä ahdistumattomuudesta on tullut normi. Eikä siinä maalin kuivumisessakaan ole enää mitään vikaa. Parhaimmillaan se on se hetki päivästä, kun voi ottaa kupillisen kahvia, pysähtyä ja hengittää.

    Odottaa, että maali kuivuu.

    Tykkää

    1. Hahahha😂
      Kuulotaa äärimmäisen tutulta! Ja toisinaan olo on aivan äärimmäisen terve ja sitten taas aalto tulee ja pyyhkäisee yli.
      Sairaus ei katoa vaikka viina jääkin ja saatan yhtenä päivänä olla aivan persläpi ja toisena taas oikeesti tasapainossa.
      Päivät, kuukaudet tai vuodet ei lopun kaiken meikkaan mitään. Päivän kunto on se mikä merkkaa.

      Tykkää

  2. Taas niin älyttömän hyvin ja humoristisesti kirjoitettu teksi.
    💜💛💚💙❤💜💛💚💙❤
    Noin 20 vuoden jälkeen yli puoli vuotta täysraittiutta useiden kymmenien yritysten jälkeen. Muista kaikki nuo tunnetilat aikaisemmista raittiusyritys kerroista. Nyt on ollut helpompaa, kun olen jo harjoitellut niin monta kertaa. Jokainen ratispäivä tuntuu todella ansaitulta ja mielihyvää saan jo pelkän ahdistuksen häviämisestä huitsin Nevadaan.
    Osaat ihanan satiirisesti kirjoittaa juopon vinksahtaneesta kikkailusta, väistelystä ja toipumisesta ❤
    Odotan innolla jo seuraavaa tekstiä Missmaailmanlopulta.
    Piristät ja helpotat tämän päihderiippuvaisen arkea.
    ISO KIITOS SINULLE 💛😂.

    Tykkää

    1. Kiitos Tiina kovasti kommentista😊
      Ja onnea puolesta vuodesta!
      Se on kova suoritus, suurin osa kun ruukaa tippua kyydistä ennen kolmea kuukautta, eikä ihme.
      Se oli aivan kamalaa välillä, muistan kyllä.
      Ja kamalaa joskus nytkin. Myönnän kyllä.
      Ja tulee olemaan kamalaa vielä monta kertaa. Uskon kyllä.
      Se ”kamaluus” vaan muuttaa muotoaan ja toivon mukaan kaikista karikoista päästään yli.

      Tuo mainitsemasi ahdistus on asia, mikä ei ole koskaan tullut samanmoisena takaisin kuin juovaan aikaan. Ja sen tiedon turvin, pidän korkkini tänäänkin kiinni. Näin on hyvä vaikka sairas pää sanoisi mitä😊
      Pysytään näissä ja kiitos kun luit👍🏼

      Tykkää

  3. Mua auttoi kun löysin A-kilta toiminnasta (mulle) järkevää puuhaamista sellasten ihmisten kanssa joilla on sama päämäärä kun mulla. Se on enemmän tekemisen meiningillä kuin istuskelua. En ole mikään monologien kuuntelija joten huomasin että sellaset jutut missä tehdään porukalla ja pysyy kiireisenä auttaa mua paremmin kuin raittiusryhmässä keskustelu. Vaikka kyllä meilläkin keskustellaan jos tulee fiilis. Sieltä A-killasta aluksi sivusta seuraajana ja nykyään aktiivisena kohkona vertaistuen ja oman vapaaehtoisen tekemisen kautta on tullut ystäväpiiriä tekemistä ja jopa kiirettä ja se hypomaaninen tekemisen meininki jota kaipaan löytyy ainakin meidän porukan kanssa touhutessa. Suosittelen kokeilemaan, mikäli tuntuu että pelkkä oma ihana seura ei aina riitä tai että on vähän niinkun tylsää. Oli itsellä myös aluksi harmitus kun tajusin että en voi juoda vaikka kaveri juo, mutta se tuska helpotti kun totesin että kun se kohtuus ei kohtuudessa pysy, niin turha sitä on näin raittiina alkaa opetellakaan…
    Tutkailee mielummin että mitäs helkattaa se elämä tälle päivälle on varannu. Ja jos tää päivä on Tylsää, niin sitäkin voi tunnustella ja opetella sietämään että jonain päivinä vaan on niin Perkeleen Tylsää…
    Joskus voi tulla vielä päivä että sinne baariinkin uskaltaa taas mennä vaikka musaa kuuntelemaan (hyvä tekosyy) kuhan muistaa juoda mehua ja poistuu kun keikka päättyy … Mutta saapahan laittautua 😉

    Tykkää

    1. Kiitos Margareta kommentista ja kokemuksesta.
      Se on juurikin noin. Sen viinan jättämää tyhjiöö saa kyllä täytettyä jos vaan on intoa ja tahtoa alkaa toimimaan.
      Ja jos niin ei tee, on äkkiä juomassa taas.
      Tässä kohtaa raittiutta on ollut ilo huomata että tylsyys on tiessään ja allakka täynnä jos ja vaikka mitä.
      Välillä voisi olla vähän vähemmänkin menoa ja meininkiä😊 Hypomaanista, sitä se juurikin toisinaan tuntuu olevan.

      Tänään sitä miettii, missä välissä mä ennen ehdin oikein juomaan😂

      Tykkää

  4. Hyviä tekstejä tutusta aiheesta. Mut pysäytti vakava sairaus joka paheni niin paljon juomisesta että oli valittava aikalailla elämä tai viina. En ollut onneks vielä niin deeku etten ois valinnu elämää, mutta ei se kipuilematta onnistunut. Nyt jo hyvän matkaa selvää elämää takana enkä enää ottais sitä toista elämää. Näin jälkikäteen se oli ennemminkin hidasta kuolemaa. Ja kaikki se paska mitä tuli kännissä tehtyä ja sanottua, voi luoja, välillä vieläkin meinaan kuolla häpeästä jonkun fläsärin myötä. Kuolen häpeään istuskellessani kotisohvalla sukkapuikot kädessä ja jotain Midsomerin murhia kattoessa. Eikä niillä muilla siellä ole mitään käsitystä missä mä olen joskus aikani viettänyt, perse paljaana ja kännissä ku apina.

    Tykkää

    1. Kiitos kommentista SV!
      Mä todellakin pystyn samaistuun noihin fläsäreihin. Ne on kuin sähköiskuja jotka tulee varoittamatta. Voimakkaasti häpeällä iskien ja äänen kanssa ulos tullen. Useimmiten niihin liittyy nimenomaan paljas perse😂
      Niin raittiiksi en ole vielä ehtinyt, että kutoa osaisin, mutta sekin on tässä mummoillessa mielessä käynyt mielessä. 😊

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: