KUUDEN PROMILLEN KUIVAHUMALA ja maailmanlopunmeininkiä

Voihan vuosi ja risat, että tukisti! Sieltä se tuli taas. Seitsemäs aalto. Otti linkoukseen, kasteli hiellä läpimäräksi ja laittoi pidättämään hengitystä. Enää se ei pitänyt otteessaan kuin päiviä. Ehkä viikon. Vai enemmänkin? Ajantaju tahtoo hävitä, kun on kehässä viinapirun kanssa ja miettii montako erää tätä matsia onkaan jäljellä? ”Kaksi vasenta suoraa ja yksi oikea koukku”, kuten isäni elämänohjeisti mua lapsena. Sillä kuulemma pärjää. ”Sitten kun olet tarpeeksi kova, niin yksi oikea koukku riittää”. Tänään se alkaa riittämään. Erät vähenee ja osumat kovenee, mutta otteluista en ole vieläkään päässyt.

Ajattelin kirjoittaa jotain nokkelaa ja hauskaa. Yleismaailmallista ja opettavaista. Kertoa psykoedukatiivisin ottein sairaudesta nimeltä alkoholismi ja värittää sitä hassunhauskoilla sanankäänteillä. Mutta vitut! 

Raittius perustuu pelkälle rehellisyydelle ja jossain määrin myös epätäydellisyyden sietämiselle. Joskus on ihan ok oksentaa ajatuksia kuin aamuyön aterialla kurkkuun tarttuneita purilaisen palasia. (Oi niitä aikoja. Terveisiä Rähinä-grillille!)

Hulluus ei johtunutkaan humalasta!

Tässä päässä on se hassu juttu, että hulluushan ei katoa vaikka korkki kiertyykin kiinni. Päinvastoin! Silloinhan se vasta alkaa tuntumaankin. Mä olen toisinaan aivan mielisairas. Sitä on saanut todistaa taas tukko ihmisiä ympärilläni, joista otollisimman päälle sitten oksentelin. Olen kuin pikkukakara, joka kiukuttelee niille, jotka ovat siinä millissä. 

Mä en tiedä, mistä kaikki alkoi ja kauan se kesti. Muutama viikko sitten tajusin muuttuneeni takaisin juoppo-Ostuksi, sillä erotukselle, etten enää haise viinalle. Kaikki perisynnit ja paskamaisen luonteeni pikkukivat piirteet nostivat sarvista päätään.

HULLUUDENTUSKAA VAI KUIVAA HUMALAA? Juomisen lopettaminen on se helpoin tehtävä. Sitten kun viinasta on päästy eroon, alkaa vasta se todellinen duuni. Elämää raakana selvään päähän, muttei edelleenkään terveeseen. Kysyy joskus kovaa!

Ensimmäisenä oppitunti koski ITSEKESKEISYYTTÄ.  Missä hiton minäminä-maassa mä olen loppuviimein vellonutkaan?

Loputon itseys-mantra on kaikunut kaikille puolipaneeleille painaessani kohti raittiutta. Minun toipuminen, minun raittius, minun mennyt, minun tuleva, minä itse ja henkilökohtaisesti minä! Tämän plokinkin kirjoittaminen alkoi tuntumaan aika soo soo-jutulta, kun tarkastelin sitä tuosta kulmasta. Tässähän mä en muuta teekään kuin puhun itsestäni.

Jos ennen kaikki pyöri juomiseni ympärillä, niin nyt yritän tanssittaa sitä samaa porukkaa mun toipumisohjelman tahtiin tajuamatta, ettei taviksia kiinnosta opetellä näitä askelia. Niiden ei tarvi.

Tämä toimikoon eräänlaisena julkisena anteeksipyyntönä kaikille niille, jotka olen jyrännyt omilla asioillani jalkoihini. Lupaan taas tästä lähtien nähdä tissejäni pidemmälle, ja huom, pieni henkinen avari on aina paikallaan, jos laput asettautuu taas silmilleni. Mä olen kahden posken ihmisiä nykyään.

Seuraavalle sijalle sopii hyvin MINÄ TIEDÄN PARHAITEN-PASKAPÄISYYS. Yhtäkkiä kun tajuan muutamia ihan yksinkertaisia asioita (mitkä muut tajusivat jo rippikoulussa) menee sekin minäminän isoon päähän hetkeksi väärinpäin. Olen kummallisesti unohtanut, että on olemassa myös minun maapalloni ulkopuolista elämää. Tavallisia ihmisiä, jotka eivät joudu juttelemaan keltaisissa kellareissa tunteistaan vain saadakseen arjen rullaamaan. Hämmentävää.

Mun paskapäisyyden lisäksi minussa asustaa ihana oikeassa olemisen pakko. Haluaisin myös kovin mielelläni HALLITA ja niin maan helvetisti. Olen ihminen joka haluaa päättää kaikesta kaiken. Mitä sinä syöt, miten syöt ja mihin tahtiin. Miten sinä hengität, milloin hengität vai hengitätkö ollenkaan. Lapseni isä sanoi, että hän hengitti kahdeksan vuotta vain yhdellä keuhkolla. Hän onkin teräsmies. Muille exilleni ei käynyt ihan yhtä hyvin.

Tämän kaiken hallinnantarpeen varjopuoli on se, että nimenomaan minun ei kannattaisi päättää mistään oikein mitään. Ainakaan yksin. Alkoholismi on tunne-elämän sairaus. Ja kun on elämänsä tehnyt ratkaisuja pelkästään tunne edellä, voitte vaan arvata miten sairaaksi elämä on muodostunut. Tänään on onneksi toisin. Uskallan kysyä ja kyseenalaistaa, etenkin itseäni.

Ärsytystä, itkupillejä ja aivan paskaa voita

Mua on lapsesta asti ÄRSYTTÄNYT. Ihan_aina_ärsyttänyt. Mulla oli tapana viljellä lyhennettyä versioo tuosta sanasta ja karjaista kaikkiin väleihin ÄRÄ! 

Mikään ei ollut koskaan hyvin. 

Vanhempani kutsuivat näitä ärä-kohtauksia jäykistelyksi. Samaan aikaan kun huusin ärää, vedin selkäni kaarelle ja jännitin jokaisen lihaksen kehostani. Ihan kuin taaperot, sillä erotuksella, että tein tota parikymppiseksi asti. Sitten aloin suuntamaan sitä vihaa ja tuskaa ulospäin, mutta se onkin seuraava tarina se…

Viime viikot ovat olleet yhtä ÄRÄÄ. Tiukkaa puristusta ja heti perään helpotusta. Vähän kuin synnytystä. Sattuu, sattuu ja sitten taas hetki happea. Ja uudestaan sama alusta.

Mua on ärsyttänyt muun muassa erään läheiseni tapa syödä. Olen istunut peltorit päässä aamiaispöydässä, koska hän m ä s s y t t ä ä. Tähän väliin voisin muistuttaa, että mun oma nenä on kuin lehtipuhallin syödessäni. Seuraavaksi ärsytti hänen tapa tiskata. Jotenkin senkin voi tehdä väärin… Sitten oli vuorossa keittiön kaapit. Ne toden totta olivat kummallisessa järjestyksessä (ellei sitten jakoavain ja jauhelihamauste oikeasti kuulu samaan kaappiin?) mutta mitä se minulle kuuluu? Jokainenhan järjestelee oman kotinsa kuten haluaa. Toki sain vittuiltua myös roskien viennistä, koiran ulkoilutuksesta, etsin virheitä vastauksista ja väitin alati että toinen puhuu paskaa.

Tuskastuin toisinaan, kun en enää keksinyt vittuiltavaa. Onneksi löytyi vielä yksi aihe: väärä voi jääkaapissa!  ”Kuka vittu oikeesti ostaa tällaista paskaa!”  ja margariini oli ottaa lähdöt mun kädestäni. Sitten purskahdin itkuun. Enkä edes tiedä miksi. Mikäs siinä. Toinen seisoo se väärä voipurkki kädessä ja leuka lattiassa, eikä osaa sanoa mitään.

Muistan kun muinoin tuuletin kaverilleni, että on se hitto hyvä ettei mulla ole tuota läheisriippuvuutta lainkaan -pärjään loistavasti yksin! Niinpä. Sitähän se juurikin on -läheisriippuvuus- että yksin kyllä pärjää, muttei kenenkään kanssa. Tässä on iso opettelu vielä edessä.

LUPA OLLA AIVAN PASKA

Loppu hyvin kaikki hyvin. Nyt mä jo hykertelen täällä.

Elämä heitti mulle haasteita ja katsoi, kuinka hyvin mä selvään hauliin ne handlaankaan. Semmosia haasteita, minkä johdosta olisi lentänyt rukkaset tiskin kautta naulaan jo tuhat kertaa ennen vanhaan. Olin mestari viheltämään pelin poikki heti kun elämä kysyi kovaa. Keskenjättökuningatar.

En edes kehtaa kertoa miten ”vähäpätöisistä” ja arkisista haasteista olikaan kyse, mutta tällä päällä nimenomaan ne TAVALLISET asiat tuntuivat ponnisteluilta.

Mun addiktin aivot on ohjelmoitu ajamaan kahtasataa kyttiä karkuun takarontti täynnä kamaa ja konetuliaseita eikä käymään missään pirun vasu-keskusteluissa. Mä en saa paniikkikohtausta vaikka mikä moottoripyssyporukka pimpottelisi yöllä ovikelloa, mutta näyttösuunnitelman teko meinasi saada sieluni sijoiltaan. Miten helkkarissa ihan tavalliset asiat -jos niitä on päällekkäin enemmän kuin kolme- voi olla näin voimia vieviä? Munhan piti muuttua supersankariksi kun en enää juo? 

Mä olen muutenkin ollut aina susisurkea kaikessa aikuisten ihmisten asioissa. Mä en osaa vieläkään tehdä ruskeakastiketta tai ommella. En saanut koko ala-asteen aikana nostettua edes alalankaa ilman opettajan apua ja köksän tunnit vietin eristyksissä muista. Onneksi on knorri ja henkkamaukka. Tänäänkään en ole yksin.

Paperi T (kuka ikinä sitten onkaan) kiteytti tämän kyllä hyvin.

”Vaikka uskoisit itseesi, voit silti olla ihan paska!”

Nimenomaan, nyt ollaan viisastenkiven vierellä. Voi todellakin olla ihan paska! Mutta mikä tärkeintä; saa olla! Seiska miikan ihmisenä elämä on varmasti paljon parempaa, siihenhän me tähdätään.

Mukavaa ja lumista perjantaita kaikille. Tehkää tänään huomiselle sellaista historiaa, mitä on miellyttävä muistella. Puss!

LOPPU.

5 thoughts on “KUUDEN PROMILLEN KUIVAHUMALA ja maailmanlopunmeininkiä

Add yours

  1. Täytyy kirjoittaa tähän jotakin, ettei tälle blogikirjoitukselle jää niin kovin yksinäinen ja surullinen olo noiden muiden rinnalla.

    Tuttua hommaahan tuo on. Sitä on ollut ilmassa. Et ole ollut yksin tämän kanssa. Eikä näemmä eräät toveritkaan. Monien parisuhteet ovat tulleet päätökseen. Surua, itkua, ahdistusta ja parkua. Miten monen olenkaan kuunnellut tuskailevan sen kanssa, miten helpottavaa olisi ottaa tuohon tilaan vain se yksi parantava annos. Vain yksi. Ihan pikkiriikkinen.

    Ja se henkinen painajainen ja tuska, kun sitä helpottavaa annosta ei ota. Siellä se jäytää ja mellastaa. Mielessä. Mikään muu sinne mieleen ei sitten mahdukaan kuin se tuska ja tieto, mistä helpotuksen saisi. Hetken helpotuksen. Eihän tässä ole mitään ongelmaa. Mitä oikein kuvittelinkaan. Otetaan lisää. Tästä se lähtee.

    Tuttu laulu, samanlaiset.

    Tuota kierrosta on saanut tahkota ja kiertää. Vuosia ja vuosikymmeniä. Sakkokierroksesta toiseen. Ensin hetken helpotuksen – ja siitä seuraavan tuskallisen häpeän ja itseinhon. Taas mä lankesin. Mitä väliä, me kaikki kuollaan kumminkin.

    Tämäkin menee ohi – mutta milloin?

    Ei milloinkaan. Siltähän se siinä hetkessä ainakin tuntuu. Ei tämä mene koskaan ohi.

    Paitsi kunnes ottaa lääkettä tähän oloon.

    Sieltä se tuli. Ei siihen tarvittu kuin hetken herpaantuminen, niin se pirulainen äkkäsi tilaisuutensa tulleen. Itsellä se kesti toissa sunnuntaista viime torstaihin – eli viisi päivää. Siellä piti sitten ryhmissä käydä ähisemässä ja rähjäämässä. Ja vittu kun ne ei TAJUU! Kun niistä kukaan ei ole kokenut sitä samaa tuskaa kuin MINÄ! Minäminäminä!!!

    Minä maailman napa – ja haistakaa te kaikki muut kuulkaa oikein isot kakkiaiset! Nii, siitäs saitte, kun ette yhtään lohduta ja tue missään, ruojat. Onneksi sai soitettua sellaiselle toverille, jonka kanssa mielen takalukko ja umpisolmu alkoi lopulta rakoilla ja aueta.

    Huhhuh, olipa se taas melkoinen trippi.

    Nyt ollaan taas yhtä hymyä seesteisillä vesillä, kun ei ole tarvinnut langeta mihinkään päihdyttäviin aineisiin vaan on tänäänkin voinut herätä kirkkain silmin uuteen päivään funtsimatta, mitäköhän typeryyksiä sitä eilen tulikaan tehtyä ja höpötettyä – eikä ole tarvinnut nautiskella mitään häpeän sammuttajaa ja tunteiden turruttajaa siihen oloonsa.

    Tsemppiä taistoon!

    Tykkää

    1. Kiitos kokemuksesta ja kommentista Herra Z.
      Samaistun täysin.😂 se on pahimmillaan juuri tota.

      Jotenkaan sitä ei edes tajua, mikä vituttaa kun vaan vituttaa ja vitusti vituttaakin ja vee sana vaihtoehto välilyönnille viikkojen ajan.
      Ja sitten taas alkaa aurinko paistamaan..☀️

      Mä luulen, että noi sairauskohtaukset tule koskaan kokonaan poistumaan, mutta ne on ehkä kestoltaan vaan lyhyempiä ja voimakkuudeltaan muutaman richterin miedompia, mutta mukana pysyvät aina.
      Toisaalta, onko sellaista ihmistä, jota ei joskus ottaisi asiat aika lujaa päähän? Tokkopa.

      Eräs raitis sanoi, että kymmenen vuotta kun jaksaa, niin sitten alkaa helpottamaan. Tässä olis se 9v ja 11kk edessä vielä 😂😂

      Tykkää

  2. Matti Nykänen sitten otti ja kuoli. En tiedä, millaista on ollut olla Matti Nykänen, mutta sen tiedän millaista on ollut olla addikti. Ja millaista on olla addikti edelleen, tänäkin päivänä. Ja myös huomenna. Eiväthän omat riippuvuuteni rajoitu pelkästään päihteisiin, mutta niillä on saanut kivasti sotkettua elämänsä. Tai helpotettua elämää, riippuen näkökulmasta.

    Luultavasti kuitenkin jollain tasolla ymmärrän, millaista on kulkea vuosikymmenten ajan joissakin olosuhteissa juhlittuna sankarina ja toisaalla taas helvettiin langenneena enkelinä. Kun mielen ja ympäristön paineet äityvät niin suuriksi ja pahoiksi, ettei hetken helpotusta siihen tuskaan tunnu löytyvän mistään muualta kuin alkoholin tuomasta turvallisesta humusta ja sumusta. Siitä, ettei tarvitse tuntea ja kokea mitään. Eikä varsinkaan välittää mistään.

    En tiedä, kamppailevatko ”tavalliset ihmiset” näiden kysymysten kanssa. Siis ne, jotka tunnollisesti menevät joka arkiaamu jonnekin suorittamaan sellaista tehtävää, johon heidät on jo varhain ehdollistettu koululaitoksemme suosiollisella avustuksella tämän yhteiskunnan uutteriksi työmuurahaisiksi. Me muut olemme niitä viallisia yksilöitä, jotka siirretään syrjään, koska emme ole samoin tavoin yhtä helposti hallittavissa ja manipuloitavissa.

    Siinä sitten mietimme, mikä meni vikaan? Vai menikö sittenkään mikään? Se, että mikäli edes joskus pääsee hetkeksi eroon siitä mielen painekattilasta päihteettömästi jonkinlaiseen zeniläiseen rauhaan on mielestäni merkki siitä, että jotakin ollaan onnistuttu tekemään myös hyvin ja oikein.

    Sitä olen miettinyt, että pystyykö kukaan oikein koskaan sanallistamaan sitä tunnetta ja selittämään sitä sellaiselle, joka ei tiettävästi ole sitä kokenut. Siis addiktiosairauden synnyttämää kehää ja kierrettä. Jossa millään muulla ei ole silloin mitään väliä, kun addiktio vie. Ja sehän vie, jos sen antaa viedä eikä nöyrry tunnustamaan tosiasioita, ettei oma elämä ole enää hanskassa vaan se on päihteen käsissä.

    Loistokkaan urheilu-uran jälkeen Matti Nykänen lensi keikkalavoille ja sen sisältämään baarielämään täysin palkein. Vaikka diabetes iski, ei mies halunnut tunnustaa tosiasioita. Jättää sitä kaveria, joka on tarjonnut hetken armollisen pelastuksen sekä humun ja sumun tuon helvetillisen ahdistuksen ja pyörityksen keskellä, joka jokaisen alkoholistin ja addiktin mieleen hiipii aika ajoin.

    Kuka on addikti, kysytään NA-toveriseuran ”Kuka, mitä, miten ja miksi” -pamfletissa:

    ”Useimpien meistä ei tarvitse ajatella kahdesti tätä kysymystä. ME TIEDÄMME KYLLÄ! Huumeet muodossa tai toisessa olivat koko elämämme ja ajattelumme keskipiste. Hankimme huumeita, käytimme niitä ja koetimme keksiä, miten saisimme niitä lisää. Elimme käyttääksemme ja käytimme elääksemme. Yksinkertaisesti sanottuna addikti on mies tai nainen, jonka elämää huumeet hallitsevat. Olemme ihmisiä, jotka kärsivät parantumattomasta ja pahenevasta sairaudesta, jonka lopputulos on aina sama: vankilat, laitokset ja kuolema.”

    […]

    ”Tultuamme NA:han huomasimme olevamme sairaita ihmisiä. Kärsimme sairaudesta, johon ei ole mitään tunnettua parannuskeinoa. Sen eteneminen voidaan kuitenkin pysäyttää, ja silloin toipuminen on mahdollista.”

    Matti Nykänen taisteli alkoholisminsa ja addiktionsa kanssa peräti 55-vuotiaaksi. Se on kunnioitettava ikä mieheltä, joka ei koskaan halunnut nöyrtyä ja tunnustaa tappiotaan Kuningas Alkoholin edessä ja kanssa. Enhän itsekään haluaisi. Se on elämäni raskaimpia ja surullisia hetkiä myöntää itselleni, miten minun on hylättävä elämäni suurin rakkaus. Se rakkaus, joka on ollut elämäni suurin tuki ja turva silloin, kun elämä on muodostunut liian raskaaksi elää. Kunnes muut ympärilläni hylkäsivät minut, yksi kerrallaan. Ja kun tajusin, ettei se rakkaus alkoholiin, jolle elämäni olin joskus uhrannut ja luovuttanut tule enää koskaan palaamaan. Ja jos palaakin, siitä maksettava hinta on aivan liian kova, jotta se lopulta kannattaisi.

    Matti Nykänen ei koskaan halunnut maksaa sitä hintaa, sillä hänellähän ei koskaan ollut päihdeongelmaa. Ei, vaikka suurin osa hänen päihteiden vaikutuksen alaisena tehdyt sekopäiset teot ja ratkaisut huusivat päinvastaista. Ei, vaikka hän joutui jopa vankilaan päihteiden vaikutuksen alaisena tehdyistä väkivallanteoista. Silti addiktio ei jättänyt. Koska se ei jätä. Koskaan.

    Kun jossakin vaiheessa havahduin omaan tilaani tajusin, että tuo rakkaus on uhrattava, jotta löytyisi tilaa uusille rakkauksille. Ja onhan se ihan helvetin raskasta ja vittumaista herätä joinakin päivinä siihen, miten se kaipuu siihen hetken helpotukseen tuntuu elon pahimpina hetkinä niin paljon helpommalta ja helpottavammalta, että sen edessä on valmis uhraamaan kaiken. Ihan kaiken. Ystävänsä, perheensä, asuntonsa, parisuhteensa, työnsä, rahansa… Ihan kaiken.

    Kunnes lopulta elämänsä.

    Kun tätä kirjoitan, minut valtaa hetkellinen kaipuu ja suru. Kaipuu niihin elämäni pimeimpiin hetkiin jolloin toivoin, että tulisipa nyt se kuolo ja korjaisi, niin ei tarvitsisi enää täällä kärsiä ja räpiköidä. Siinä suhteessa olen kateellinen Matti Nykäselle. Hän pääsi pois kurjuudestaan. Sitten minut valtaa toivo: niin pääsen halutessani minäkin. Minun on vain tehtävä töitä sen eteen. Jaettava toipumiskokemusta – vaikka sitten kirjoittamalla toiselle vertaiselle tällainen vuodatus, josta kenties joku kolmas addikti saa uskoa, toivoa ja helpotusta addiktioonsa. Uskoa siihen, että toisenlainenkin elämä on mahdollista – edes päivän tai hetken kerrallaan.

    Mutta minä yritän. Minä todella yritän nyt löytää jotakin parempaa tuon päihteen tuoman hetken helpotuksen rinnalle ja tilalle. Ja parhaimpina päivinä se onnistuukin. Ja miten mukavaa on huomata, että joskus niitä parhaita päiviä alkaa vain siunaantua päivä päivältä yksi kerrallaan enemmän ja enemmän. Ja kun silloin oppii huomaamaan, tietämään ja tajuamaan, että sitä saattaa sittenkin olla oikealla tiellä tämän raittiuden, puhtauden ja streittiyden kanssa, niin silloin ne mielen tummimmat ja synkimmät hetketkään eivät enää tunnu niin pahalta.

    Koska ne menevät ohi.

    Tykkää

  3. Moi!
    En oo alkoholisti, kai, mut rakastuin sun blogiin. Vaikka itsellä ei ole toipumisprosessia käynnissä, niin kyllä aihe silti kiinnostaa. Eritoten sinun kirjoittamana. Haluan kuulla just sun kokemuksista, tunteista ja ajatuksista, vain ja ainoastaan sun, joten älä lopeta, äläkä säti itseäsi. Oot helvetin lahjakas kirjoittaja ja sun suora tyyli kutkuttaa lukijaa masusta.

    Semmosta haluisin kysyä, et tekeekö mieli dokaa?

    Tykkää

    1. Kiitos kovasti Stadin likka. Lämmittää mieltä 🙂
      Mun on tarkoitus toki kirjoittaa muustakin kun tuosta lempiaiheestani, raittiudesta, ja nytkin tossa on tekstejä puolivalmiina niin koirista kuin kulmakarvoista, mutta kaikki aikanaan.
      Kiva kun olet viihtynyt blogin seurassa vaikkei aihe olekaan ”oma”. 🙂

      Tekeekö mun mieli dokata? Hmmm. Ei tee enää akuutisti ja vesi kielellä, kuten tekisi vaikka suklaata.
      Se suurin viinanhimo meni ohi kuudessa kuukaudessa.

      Toisaalta taas toisinaan mun kropan läpi lyö semmoinen lämmin läikähdys jotain sanoinkuvaamatonta surua, kaihoa ja ikävää, etten tiedä miten päin olla.
      Se lämmin läikähdys vie muistoissani mut auringonlaskussa lilluvaan laivaravintolaan, jota keinuttaa kossubatteri ja kings of lioni. Ympärillä on kasapäin poikia, ilmassa leijuu lupauksia, velat on saatavia ja maailma on mun. Kymmenen vuoden taakse. Aikoihin, kun jalka taipui vielä säärestä, sanoisi eräs ystäväni. Sinne on ihan hirveä ikävä joskus.

      Sitten kun pikakelaan noista kädet ilmassa-ajoista äkkiä viimeisimpiin känneihin. Hetkeen, kun oksennan käsilaukkuuni kotiportailla ilman toista kenkää, niin tietää mistä se taas lähtisi, jos juomista jatkaisin.
      Musta ei tule millään maailman myrkyllä enää kaksifemmaa, noi laivaravintolatkin ovat uponneet, kaikki pojat muuttunut miehiksi eikä mun sex oo enää ihan niin fire 😀

      Ekat kokemukset tapahtumista/tilanteista, missä olen ennen juonut, on toki outoja. Menen eräällä tavalla katatoniseen tilaan, enkä saa suustani sanaakaan. Jumiudun sisälleni ja käyn turpakii itseni kanssa pienen ottelun, ja taas voin jatkaa vahvempana eteenpäin. Seuraavalla kerralla se sama kokemus on jo paljon rennompi. Näissä tilanteissa jeesaa parhaiten se, että messissä olisi oma heimolainen. Tavisten sekaan hyppääminen ja pommacilla kilistely ei tunnut vieläkään hyvältä ajatukselta. Mutta kaikki aikanaan.

      Eli siis vastaus kysymykseen, tekee ja ei tee 🙂 Se mieliteon tunne muuttuu niistä alun hampaat irvessä hetkistä. Ehkä se mieliteko on ennemminkin nuoruuden kaihoa ja katumuksen kevyttä harsoa. Kestää minuutin ja sitten kuivaan kyyneleet ja palaan tähän päivään.

      Tänään kaikki on hyvin 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: